David Johansen – Wikipedia

David Johansen
David Johansen
Henkilötiedot
Koko nimi	David Roger Johansen
Syntynyt	9. tammikuuta 1950 Staten Island, New York, Yhdysvallat
Kuollut	28. helmikuuta 2025 (75 vuotta)
Ammatti	muusikko, laulaja, näyttelijä
Muusikko
Taiteilijanimi	David Doll, Buster Poindexter
Laulukielet	englanti
Tyylilajit	glam rock, protopunk, blues, lounge jazz, calypso, pop
Soittimet	kitara
Yhtyeet	New York Dolls, Buster Poindexter, David Johansen Band, David Johansen and The Harry Smiths
Levy-yhtiöt	Columbia Records
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]

David Johansen (9. tammikuuta 1950 Staten Island, New York – 28. helmikuuta 2025 New York^[1]) oli yhdysvaltalainen laulaja, näyttelijä ja radiojuontaja. Hänet muistetaan parhaiten New York Dolls -yhtyeen laulajana. Yhtye toimi vuosina 1971–1977, mutta se perustettiin uudelleen 2004.^[2]

1970-luvun puolivälistä lähtien Johansen esiintyi myös sooloartistina.^[2] Hän on levyttänyt urallaan monia musiikin eri tyylilajeja, kuten rockia, bluesia, calypsoa ja lounge jazzia. Johansen on esiintynyt myös taiteilijanimellä Buster Poindexter.^[2] David Johansen on juontanut omaa Mansion of Fun -nimistä radio-ohjelmaansa yhdysvaltalaisella Sirius XM -radiokanavalla.

David Johansen syntyi 9. tammikuuta 1950 Staten Islandilla New Yorkissa. Hän oli vakuutusmyyjän ja kirjastonhoitajan poika. Johansen kiinnostui musiikista hyvin varhain ja lauloi vanhempien sisarustensa suosimia rock and roll -kappaleita. Teini-ikäisenä hän karkasi usein Greenwich Villageen ja Times Squarelle tapaamaan muita musiikkiskenestä kiinnostuneita nuoria. Lukioaikanaan hän lauloi ja soitti kitaraa paikallisessa The Vagabond Missionaries -rock-yhtyeessä.^[2] Hän kokeili nuorena myös teatterinäyttelemistä ja oli aktiivisesti mukana New Yorkin teatteripiireissä.^[3]

Vuoden 1971 lopulla David Johansen tapasi kitaristi Johnny Thundersin, basisti Arthur Kanen ja rumpali Billy Murcian. Johansen päätti liittyä heidän bändiinsä. Kun mukaan tuli myöhemmin Sylvain Sylvain Mizrahi toiseksi kitaristiksi, kokoonpano sai nimen New York Dolls. Yhtye alkoi esiintyi säännöllisesti Mercer Arts Centerissä Manhattanilla. Miehistä koostuva yhtye erottui tupeeratuilla kampauksilla, räikeällä meikillä ja naisten vaatteilla, ja sen suoraviivainen ja aggressiivinen rock-musiikki teki siitä monen myöhemmän punk-yhtyeen esikuvan.^[2][3]

Yhtyeen räikeä visuaalinen tyyli, rajut elämäntavat ja kapinalliset rock-kappaleet vetosivat nopeasti nuorisoon. Yhtyeen alkuperäinen rumpali Billy Murcian kuoli huumeiden yliannostukseen kiertueella Lontoossa. Hänen tilalleen rumpuihin tuli Jerry Nolan. 1970-luvun alussa New York Dollsia pidettiin mediassa Amerikan vastauksena brittiläiselle The Rolling Stonesille. David Johansenin esiintymisessä oli kriitikoiden mielestä piirteitä Mick Jaggerista. New York Dollsin musiikissa kuuluivat vaikutteet muun muassa The Velvet Undergroundilta, Stoogesilta ja The Rolling Stonesilta sekä pop-yhtyeiltä kuten The Shangri-Las ja The Ronettes.^[2]

Mercury Records teki yhtyeen kanssa levytyssopimuksen, ja debyyttialbumi New York Dolls julkaistiin vuonna 1973. Sitä seurasi Too Much Too Soon vuonna 1974. Vaikka yhtye oli suosittu livebändi keikoilla, levymyynti jäi vaatimattomaksi. Time-lehden Jay Cocks totesi, että sarkastiset laulut kuten ”Personality Crisis” ja ”Vietnamese Baby” eivät istuneet helposti pop-musiikin valtavirtaan, joka oli yhä toipumassa 1960-luvun hippiliikkeestä ja nauttimassa Kalifornian lempeästä äänimaailmasta. Lisäksi yhtyeen shokeeraava ulkonäkö ja maine päihdeongelmisena bändinä vaikeutti yhtyeen uraa. Yhtye hajosi sisäisiin riitoihin vuonna 1975.^[2]

Vaikka New York Dolls hajosi virallisesti vuonna 1975, Johansen ja kitaristi Sylvain Sylvain päättivät jatkaa yhteistyötä, ja he kirjoittivat yhdessä vielä lukuisia kappaleita. Sylvain toimi Johansenin soolobändin kitaristina. Blue Sky -levy-yhtiö julkaisi Johansenin ensimmäisen sooloalbumin David Johansen vuonna 1978. Levy oli suoraviivaista, New York Dolls -tyylistä kitararokkia. Vaikka albumi ei menestynyt kaupallisesti sen paremmin kuin New York Dollsinkaan levyt, kriitikot ylistivät Johansenin rosoista ja sielukasta lauluääntä. Vuonna 1979 julkaistu In Style menestyi jo paljon paremmin, ja se toi mukaan Motown soul -vaikutteita.^[2]

Kolmas sooloalbumi Here Comes the Night syntyi yhteistyönä Blondie Chaplinin kanssa, ja sitä seurasi livealbumi Live It Up, josta tuli yllättäen Johansenin soolouran kaupallisesti menestynein levy. Albumi taltioitiin konsertissa Bostonissa Paradise Theaterissa, ja se sisälsi sekä vanhaa New York Dolls -materiaalia että uusia soolokappaleita. Hänen vauhdikas medleynsä 1960-luvun The Animals -yhtyeen hiteistä, kuten ”We Gotta Get Out of This Place”, ”It's My Life” ja ”Don't Bring Me Down”, sekä tulkinta Foundationsin kappaleesta ”Fill Me Up Buttercup” herättivät kriitikoiden huomion ja nostivat albumin listoille vuonna 1982.

Kun vuoden 1984 tanssimusiikkiin nojaava sooloalbumi Sweet Revenge -albumi epäonnistui kriitikoiden mielestä sekä taiteellisesti että kaupallisesti Johansen joutui pohtimaan uraansa uudelleen.^[2]

1980-luvun puolivälissä Johansen loi alter egonsa Buster Poindexterin, Las Vegas -tyylisen lounge-laulajan, joka lauloi yökerhojatsia, huumorikappaleita ja klassisia juomalauluja sekä rumbaa ja calypsoa. Johansen esitti Buster Poindexterin hahmossa myös runsaasti cover-kappaleita. Hän tulkitsi esimerkiksi Cab Callowayn, Ray Charlesin ja Louis Priman musiikkia. Monien kriitikoiden mielestä pompadour-kampauksella varustettu Buster vaikutti parodiahahmolta. Tästä huolimatta Rolling Stone -lehden toimittaja Deborah Frost kehui hänen musiikkiaan ja kutsui Johansenin esiintymistä Busterina ajattomaksi ja lisäsi: ”Missä tahansa on pianobaari, siellä hänellä on kotinsa.”

Johansen sanoi itse toimittaja Margot Doughertylle People-lehdessä: ”Buster voi elää elämää julkisuudessa ja ottaa vastaan kaiken kritiikin, ja sitten minä voin mennä kotiin David Johansenina. Se on nerokkainta, mitä olen koskaan tehnyt.”^[2] Vuoden 1987 albumillaan Buster Poindexter ja sen hittisinglellä ”Hot, Hot, Hot” Johansen ja hänen alter egonsa nousivat suuren yleisön tietoisuuteen, ja Rolling Stone nimesi levyn vuoden parhaaksi bilealbumiksi.^[2] Seuraavat vuodet Johansenin ura jatkui Buster Poindexter -hahmon parissa, Hän julkaisi vielä albumit Buster Goes Berserk (1989) ja Buster’s Happy Hour (1994) ja Buster's Spanish Rocketship (1997)

Buster Poindexter -hahmon myötä Johansen laajensi uraansa ja ryhtyi elokuvanäyttelijäksi. Hän esiintyi useissa TV-sarjoissa ja elokuvissa kuten Candy Mountain, Married to the Mob ja Scrooged.^[2]

Johansenin seuraava projekti oli nimetty legendaarisen taiteilijan, elokuvantekijän, okkultistin, antropologin ja keräilijän Harry Smithsin mukaan. Vuonna 1952 Harry Smiths tuotti Folkways Anthology of American Folk Music -kokoelman, kuuden LP-levyn setin, joka koostui hänen laajasta blues-äänitteiden kokoelmastaan. Johansen päätti ryhtyä esittämään noita vanhoja, harvoin kuultuja blues-kappaleita.^[4]

Johansen perusti blues-yhtyeen ja julkaisi akustisen blues-albumin David Johansen and the Harry Smiths vuonna 2000. Harry Smiths -yhtyeeseen kuului Johansenin lisäksi hänen pitkäaikainen musiikillinen yhteistyökumppani Brian Koonin (kitara) sekä rytmiryhmä Joey Baron (rummut), Kermit Driscoll (basso) ja Larry Saltzman (kitara).^[4] Levy sai kriitikoilta ylistäviä arvioita, ja sitä seurasi vielä toinen blues-albumi Shaker (2002)^[4]

Vuonna 2004 entinen The Smiths -vokalisti Morrissey – joka oli aikoinaan brittiläisen New York Dolls -fanikerhon puheenjohtaja – kutsui New York Dollsin elossa olevat jäsenet esiintymään vuoden 2004 Meltdown-festivaalille. Tämä festivaali oli kyseisenä vuonna Morrisseyn kuratoima. Monien yllätykseksi David Johansen, Syl Sylvain ja Arthur Kane suostuivat esiintymään yhdessä. Steve Conte (Johansenin soolobändistä) korvasi Johnny Thundersin ja Libertines-yhtyeen Gary Powell istui rumpujen taakse.^[5]

Yhtyeen esiintyminen sai hyvän vastaanoton sekä kriitikoilta että faneilta, ja keikka tallennettiin DVD- ja CD-julkaisua varten. Tämä johti tarjouksiin muillekin festivaaleille, mutta vain muutama viikko Meltdownin jälkeen Arthur Kane hakeutui sairaalaan Los Angelesissa luultuaan sairastuneensa vakavaan flunssaan. Pian hänellä todettiin leukemia, ja hän kuoli 55-vuotiaana vain muutamaa tuntia myöhemmin 13. heinäkuuta 2004.^[5]

Suomalaisen Hanoi Rocks -yhtyeen entinen basisti Sami Yaffa korvasi Arthur Kanen. Yhtye kokoontui jälleen yhteen vuonna 2006 (nyt Brian Delaney rumpalina) julkaistakseen täysin uuden albumin One Day It Will Please Us to Remember Even This. Sitä seurasi Todd Rundgrenin tuottama ’Cause I Sez So, joka ilmestyi Rhino levy-yhtiöltä vuonna 2009. Viides studioalbumi Dancing Backward in High Heels julkaistiin 429 Recordsilta alkuvuodesta 2011. Vain vuoden sisällä tämän albumin julkaisusta Johansen ja Sylvain päättivät lopullisesti New York Dollsin uran. Sylvain Sylvain kuoli syöpään 13. tammikuuta 2021.^[5]

Vuonna 2022 elokuvaohjaaja Martin Scorsese teki David Johansenista dokumenttielokuvan Personality Crisis: One Night Only. Elokuva sisältää haastatteluja, arkistomateriaalia sekä Johansenin konsertin Café Carlyle -klubilla New Yorkissa tammikuussa 2020. ^[6][7]

Perhe

Johansen meni naimisiin näyttelijä Cyrinda Foxen kanssa 1977, mutta he erosivat jo vuoden kuluttua vuonna 1978. Vuosina 1983–2011 Johansen oli naimisissa valokuvaaja Kate Simonin kanssa. Vuonna 2013 Johansen avioitui taiteilija Mara Hennesseyn kanssa. Pariskunnalla on yksi tytär.^[8]

Kuolema

Keväällä 2025 uutisoitiin mediassa, että Johansen sairastaa syöpää.^[8][9] Hän kuoli 28. helmikuuta 2025 New Yorkissa. Hänen kuolemasta tiedotti hänen tyttärensä.^[10]

• ”Bad Girl” / ”Subway Train” 1973
• ”Jet Boy” / ”Babylon” / ”Who Are the Mystery Girls” 1973
• ”Personality Crisis” / ”Looking for a Kiss” 1973
• ”Trash” / ”Personality Crisis” 1973
• ”Stranded in the Jungle” / ”Don't Start Me Talkin'” 1974
• ”(There's Gonna Be A) Showdown” / ”Puss 'n' Boots” 1974
• ”Gimme Luv and Turn On the Light” 2006

• New York Dolls 1973
• Too Much Too Soon 1974
• One Day It Will Please Us to Remember Even This 2006
• Cause I Sez So 2009
• Dancing Backward in High Heels 2011

• Red Patent Leather 1984
• Paris Le Trash 1993
• Live In Concert, Paris 1974 1998
• From Paris With Love (L.U.V.) 2002
• Morrissey Presents: The Return Of New York Dolls Live From Royal Festival Hall 2004
• Live At the Filmore East 2008

• Buster Poindexter 1987
• Buster Goes Berserk 1989
• Buster's Happy Hour 1994
• Buster's Spanish Rocketship 1997

• David Johansen 1978
• The David Johansen Group Live 1978 (promolevy)
• In Style 1979
• Here Comes the Night 1981
• Live It Up 1982
• Sweet Revenge 1984

• David Johansen and the Harry Smiths 2000
• Shaker 2002

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta David Johansen Wikimedia Commonsissa