Ludvig I (Unkari) – Wikipedia

Ludvig I Suuri (unk. Nagy Lajos, puol. Ludwik Wȩgierski ’Ludvig Unkarilainen’); (5. maaliskuuta 1326 Visegrád, Unkarin kuningaskunta – 10. syyskuuta 1382 Nagyszombat) oli Unkarin, Kroatian ja Dalmatian kuningas vuosina 1342–1382 sekä Puolan kuningas vuosina 1370–1382.^[1]

Ludvig kuului Anjou-sukuun. Hänen vanhempansa olivat Unkarin ensimmäinen Anjou-sukuinen kuningas Kaarle Robert ja tämän kolmas tai neljäs puoliso kuningatar Elisabet (unk. Erzsébet, puol. Elżbieta) Łokietek (n. 1305–1380), joka oli Puolan kuningas Władysław I Lyhyen ja Jadwiga Kaliskan tytär. Hänellä oli kolme sisaruspuolta ja kuusi sisarusta, joista nuoremmasta veljestä Andreaksesta tuli Napolin kuningatar Johanna I:n puoliso. Nimensä Ludvig sai isoisänsä veljen, Napolin Kaarle II:n ja Unkarin Marian pojan Pyhän Ludvig (Louis) Marseillelaisen, Toulousen piispan mukaan.^[2]

Ludvig oli yksi keskiajan Unkarin vahvimmista hallitsijoista. Hän kävi sotaa Bulgariassa, Bosniassa ja Valakiassa sekä Kultaista ordaa vastaan. Ludvigin valtakaudella Unkarin talous kukoisti. Kaivoksista saatiin kultaa ja hopeaa, ammattilaiset järjestäytyivät kiltoihin ja ulkomaankauppa kukoisti. Ludvig perusti maan ensimmäisen yliopiston Pécsiin vuonna 1367 sekä useita kaupunkeja, ja suosi taiteita.^[3] Vuonna 1370 Ludvig peri Puolan kruunun enoltaan Kasimir III Suurelta, Piast-suvun viimeiseltä kuninkaalta, tämän kuoltua vailla omaa perillistä.^[1]

Ludvig kruunattiin Unkarin kuninkaaksi isänsä Kaarle I:n jälkeen 21. heinäkuuta 1342. Vuonna 1346 venetsialaiset voittivat hänet Zárassa (nyk. Zadar, Kroatia), Adrianmeren satamakaupungissa, joka oli ollut Unkarin suojeluksessa. Vuonna 1347 hän johti retkikuntaa Napolin kuningaskuntaa vastaan ​​kostaakseen nuoremman veljensä Andreaksen murhan; Andreas, joka oli ollut Napolin kuningatar Johanna I:n puoliso, oli surmattu 1345, ja syylliseksi epäiltiin Johannan uutta aviomiestä, Taranton ruhtinas Ludvigia. Ludvig I miehitti Napolin vuonna 1348, mutta rutto pakotti hänet pian vetäytymään. Myöhempi hyökkäyskään vuonna 1350 ei johtanut pysyviin tuloksiin.^[1]

Vuonna 1351 Ludvig I vahvisti kuningas Andreas II:n vuonna 1222 antaman Kultaisen bullan, julkista valtaa rajoittavan peruskirjan. Sitä kuitenkin muokattiin lisäämällä seurauslaki: aatelisten maat periytyivät mieslinjaa pitkin, eikä niitä voitu jakaa tai luovuttaa eteenpäin. Jos mieslinja sammui kokonaan, maitten tuli palautua kruunulle. Myös maaorjien piti maksaa herroilleen yhdeksäsosa tuotteistaan. Nämä toimenpiteet tekivät Ludvigista käytännössä valtiopäivistä taloudellisesti riippumattoman.^[1]

Ludvigin toinen sota Venetsiaa vastaan vuosina 1357–1358 oli menestyksekkäämpi kuin hänen ensimmäiset hankkeensa. Záran rauhansopimuksen helmikuussa 1358 mukaan suurin osa venetsialaisten hallussa olleista dalmatialaisista kaupungeista siirtyi Unkarille. Idässä hän suojeli laajentamiaan alueitaan kukistamalla turkkilaiset Pohjois-Bulgariassa.^[1]

Puolan kuningas Kasimir III, joka kuoli ilman miespuolista perillistä, nimitti sisarenpoikansa Ludvigin seuraajakseen. Hänet kruunattiin Puolan kuninkaaksi 17. marraskuuta 1370. Ludvig ei itse asettunut Puolaan vaan lähetti edustajakseen äitinsä, leskikuningatar Elisabetin, jonka omavaltaista hallintoa puolalaiset eivät hyväksyneet. Krakovassa puhkesi kapina, ja Elisabet joutui palaamaan Unkariin. Elisabetia käskynhaltijana seurannut Oppelnin herttua László (Władysław) ei myöskään nauttinut alamaisten luottamusta. Liettualta vallattua Galitsiaa Ludvig hallitsi Unkarista käsin ja nimitti linnojen päälliköiksi unkarilaisia.^[4] Kaikesta huolimatta puolalaiset vuonna 1374 tunnustivat Ludvigin tyttären Marian ja tämän kihlatun Sigismund Luxemburgilaisen tuleviksi hallitsijoikseen.^[1]

Ludvigin huomio kääntyi jälleen Italiaan, kun läntinen skisma puhkesi vuonna 1378. Ludvig auttoi suojattiaan Kaarle III Durazzoa valloittamaan Napolin ja syrjäyttämään sen kuningattaren Johanna I:n, joka julisti kannattavansa antipaavi Klemens VII:tta. Tällä välin Ludvig aloitti kolmannen sodan Venetsiaa vastaan ​​ja voitti käytännössä koko Dalmatian, mikä vahvistettiin Torinon rauhansopimuksessa 18. elokuuta 1381.^[1]

Zólyomiin, Diósgyőriin ja Ludvigin muihin suosikkimetsästyspaikkoihin rakennetut uudet palatsit ja linnat olivat taidehistorioitsija László Kontlerin mukaan aikansa eurooppalaisen arkkitehtuurin mestariteoksia. Ludvig pani alulle Chronicon Pictumin (unk. Képes Krónika) eli kuvitetun Unkarin historiakronikan laadinnan; tähän teokseen koottiin samoihin kansiin aikaisempien kronikoiden tekstit. Kronikkaa kuvittavat 147 miniatyyriä ovat todiste unkarilaisten kuvitustyöpajojen taiteilijoiden taidoista Ludvigin hallituskaudella. Kronikka valmistui vuosina 1350–1360.^[5]

Ensimmäisen avioliittonsa Ludvig solmi joskus vuosien 1342 ja 1345 välillä Margareetan (1335–1349), keisari Kaarle IV:n ja Blanche Marguerite de Valois'n vanhimman tyttären kanssa. Lyhyt avioliitto oli lapseton, Margareeta kuoli syyskuussa 1349.

Toisen kerran Ludvig avioitui noin 20. kesäkuuta 1353 Bosnian prinsessa Elisabetin (1340–1387) kanssa, joka oli Bosnian baanin Stjepan II Kotromanićin ja Elisabet Kujavialaisen tytär. Ludvig ja hänen tuore puolisonsa olivat katolisen kirkon kieltämässä sukulaisuusasteessa, koska Ludvigin äiti ja Elisabetin isoäiti olivat serkukset. He hakivat paavilta erikoislupaa avioliitolleen vasta noin neljä kuukautta vihkimisen jälkeen. Historioitsija Iván Bertényin mukaan tämä hätäiseltä vaikuttava avioituminen voisi viitata siihen, että Ludvigin äidin hovissa asunut Elisabet oli jo avioliiton solmimisen aikaan raskaana. Jos tämä teoria pitää paikkansa, raskaus päättyi keskenmenoon tai lapsen kuolemaan.

Ludvigin ja Elisabetin liitosta syntyi neljä tytärtä, joista kaksi eli aikuiseksi asti:

• Maria (1365–1366), kuoli alle 2-vuotiaana;
• Katariina (unk. Katalin, 1370–1378), kihlattiin vuonna 1374 Ranskan prinssi Louisille (1372–1407), Ranskan kuningas Kaarle V:n ja Jeanne de Bourbonin pojalle, kuoli 8-vuotiaana;
• Maria (1371–1395), Unkarin kuningatar, avioitui 1385 Saksan ja Böömin kuningas Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Sigismund Luxemburgilaisen (1368–1437) kanssa; avioliitosta ei jäänyt perillistä, sillä Maria kuoli ratsastusonnettomuudessa loppuraskautensa aikana ja myös lapsi kuoli;
• Hedvig (puol. Jadwiga, 1373–1399), Puolan hallitsija (virallisesti ’kuningas’, rex), kihlattiin jo lapsena Itävallan Habsburg-sukuisen herttuan Vilhelm Kohteliaan kanssa mutta Puolan hallitsijaksi noustuaan avioitui 1386 Liettuan suuriruhtinas Jogailan eli Jagellon (1351–1434) kanssa. Pariskunnalle syntyi vain yksi tytär, Elisabet Bonifacia, joka kuoli pian synnyttyään, ja myös Hedvig kuoli lapsivuoteeseen.

Koska Ludvigilla ei ollut poikaperillistä, vallanperimys aiheutti ongelman, johon tuohon aikaan oli olemassa juridinen ratkaisukeino: tyttäret julistettiin lain edessä pojan vertaisiksi, että he saattoivat periä kuninkuuden. Tämä teki Ludvigin tyttäristä myös haluttuja morsiamia tuon ajan hallitsijahuoneille. Kumpikin tyttäristä kuoli kuitenkin nuorena jättämättä omia jälkeläisiä, ja valta siirtyi heidän puolisoilleen.^[6]

Ludvig eli viimeiset vuotensa syrjään vetäytyneenä, uskonnollista mietiskelyä harjoittaen ja sairastaen – hänen kerrotaan poteneen lepraa – ja kuoli 60-vuotiaana syyskuun 10. ja 11. päivän välisenä yönä 1382 Nagyszombatissa. Häntä seurasi Unkarin hallitsijana hänen vanhempi tyttärensä Maria, Puolan hallitsijana nuorempi tytär Hedvig (Jadwiga). Unkarissa tämä ”kuningattarien aika” muistetaan sekasortoisena kautena, jota on verrattu viimeisen Árpád-sukuisen kuninkaan Andreas III:n kuolemaa seuranneeseen aikaan.^[4]

Ludvig haudattiin rakennuttamaansa kappeliin Székesfehérváriin Pyhän Neitsyen basilikaan, Unkarin kuninkaiden kruunauskirkkoon.

Ludvig muistetaan, Ladislaus Pyhän ohella, yhtenä Unkarin ”ritarikuninkaista”, ja hänen pitkää hallitusaikaansa pidetään yhtenä Unkarin kukoistuskausista. Hän on niitä harvoja Unkarin hallitsijoita, joita jo elinaikanaan ylistettiin oikeudenmukaisuudestaan ja anteliaisuudestaan, ja vaikka häntä ei koskaan kanonisoitu, kansan keskuudessa hänen ympärilleen kehittyi jonkinlainen kansanomainen pyhimyskultti.^[2]