Mikael Strandin tasapaino

Kun tuulee, lehdet värisevät puissa. Lehtien värinä ja läpinä saattaa kuullostaa oudolta, mutta asiaa ei pidä pelätä. Ääni on täysin luonnollinen. Miksi tämä kerrottiin tässä? Milloin Mikko pelkäsi lehtien värinää? Kesällä 1992. Silloin Mikko juoksi järveen. Hänestä kehkeytyi kilpauimari. Siksi tämä kerrottiin tässä.

(Juttu 14. Viimeinen satuni.)

Olipa kerran kuningas, joka söi niin paljon karkkia, että muuttui siniseksi. Kuningas kauhistui muutoksesta siinä määrin, että lopetti karkkien syönnin ja toivoi, että väri lähtisi pois. Kuningas lopetti myös leivonnaisten syömisen, mutta sininen väri pysyi. Lopulta kuningas lopetti kaiken syömisen ja jopa juomisen, mutta väri ei vain lähtenyt pois. Meni pitkän aikaa ennen kuin kuningas keksi ratkaisun: nappien ompelu. Tietenkin! Kuningas ompeli kyläläisten vaatteisiin muutamia nappeja, jolloin sininen väri katosi.

(13. juttu, ja vaikka tokavika.)

Metsässä oli muurahaispesä, jossa asui muurahainen nimeltä Epinomis. Epinomis oli turhautunut, koska se ei saanut kuljetettua havunneulasta pesään. Kaikki muut veivät päivässä useita havunneulasia, mutta Epinomis ei saanut löytämäänsä havunneulasta liikkumaan. Kiukuspäissään Epinomis ajatteli, että nyt minä näytän. Sitten Epinomis raahasi Solifer-merkkisen asuntovaunun muurahaiskekoon. Olisi siinä ollut muilla muurahaisilla ihmettelemistä, mutta eivät ihmetelleet. Eivät.

(Lätinä 12.)

Kerran eräs hylly romahti. Asia on siinä mielessä merkittävä, että hyllyn ei olisi pitänyt romahtaa, vaan sen piti viedä roskat. Asiasta oli sovittu.

(Pikkujuttu 11.)

Paidat kokoontuivat talon taakse. Paikalla oli ainakin viisitoista paitaa. Paitojen puheenjohtajana toimi sininen college, joka julisti kokouksen alkaneeksi. Tuskin oli päästy ensimmäiseen asialistalla olevaan kohtaan, kun eräs valkoinen teepaita keskeytti kokouksen kysymyksellään, johon tosiaankin oli aihetta. Teepaita kysyi: ”Miten voi olla mahdollista, että me paidat pidämme kokousta? Tämähän on aivan absurdia! Meidän kuuluisi olla pelaamassa tennistä.”

(Juttu nr. 10.)

Eräällä ahvenella oli tavoitteena nukkua niin usein kuin mahdollista. Ahven perusteli asian itselleen kreikkalaiseen tapaan: vapaasyntyiselle on kaikkein sopivinta rentoutua nukkumalla aina kun tulee tilaisuus. Ja tilaisuuksia tuli. Niitä jumankauta tuli! Kerran esimerkiksi ahven huomasi uineensa laiturin alle — mikä mahtava tilaisuus! Ahven nukahti saman tien. Toisella kerralla ahven näki madon, jota muut ahvenet havittelivat. Ahven tajusi, että madon sisällä on onkimiehen koukku, ja viisaana kalana ahven nukahti. Kerran ahven kuuli kaukaa ison laivan jylinän — jälleen mahdollisuus! Ahven nukahti saman tien.

(Hönttätönttää, osa 9.)

Erään korven perukoilla asui äijänkäppänä, suorastaan äijänräbä, jolla oli iso ja inhottavan likainen suu. Äijän kieli oli möykkyinen ja hänen hampaissaankin oli jotain ällöttävää likaa. Kerran Heka meni käymään äijänkäppänän luona ja sanoi: ”Hampaat saa pestä”. Sitten Heka sanoi: ”Suun saa huuhdella.” Äijänkäppänä kiitti tästä luvasta, nyt se lupa oli saatu, ja juoksi äkkiä ulos kirkasvetiselle lähteelle. Siellä äijä purskutti suutaan niin kauan, että hänen suunsa tuli aivan puhtaaksi. Se suorastaan hohti valoa. Aina kun äijänkäppänä sanoi suu ammollaan ”Aaa”, kyläläiset tulivat paikalle ihailemaan tuota kuuluisaa suuvaloa.

(Satuilua, osa 8.)

Jotkut kynttilät osaavat puhua. Ne eivät kuitenkaan puhu siitä mistä luulisi niiden puhuvan. Ne eivät puhu tunnelmoinnista ja lämmöstä. Ne puhuvat katuosoitteista. Kerran eräs nainen sytytti ikkunalleen kolme kynttilää, eikä aikaakaan kun osoitekeskustelu alkoi. Kynttilät arvuuttelivat keskenään missä maassa ja missä kaupungissa jokin katu oli. Se oli rasittavaa. Siitä ei meinannut tulla loppua, joten naisen oli pakko puhaltaa kynttilät sammuksiin. Onneksi kaupasta saa uusia. Nainen osti toisenlaisia, mukavia ja äänettömiä kynttilöitä, joilla oli kauniimpi värikin kuin niillä pölisijöillä.

(Hölinää, satuilua kerrassaan, osa 7.)

Se, mitä ei ymmärretä, liittyy yleensä Essiin. Essi on piskuinen tyttö, joka istuu keskellä metsää yksin. Ei ymmärretä esimerkiksi sitä, että Essi on Saaran sisko. Miksi tätä ei ymmärretä? Miksi tätä ei ymmärretä? Tämä pitäisi ymmärtää. Tämä on ratkaisevaa. Jos ymmärrettäisiin, että Essi on Saaran sisko, Saara vietäisiin metsään kertomaan Essille tarinoita hiihtäjistä, lentäjistä ja keltaisista perhosista. Silloin Essi ilahtuisi ja lopettaisi mököttämisen eikä istuisi siellä havupuiden keskellä, jossa on niitä hyttysiäkin.

(Höntsäilykirjoitus, osa 6.)

Eräässä pikkukylässä kaikki tunsivat oudon miehen, joka pläräsi kaikkea. Ensin mies pläräsi kirjoja ja lehtiä kotonaan, sitten kirjastoissa, sitten kaupoissa ja lehtikioskeissa. Lukeminen ei kiinnostanut häntä. Häntä kiinnosti plärääminen, sivujen ääni, niiden aiheuttama ilmavirta ja ilmavirran synnyttämä paperin tuoksu. Sitten mies alkoi plärätä muutakin: kauppojen vaatehyllyjä, maassa olevaa ruohoa, jopa tulitikkuja. Oikeastaan hän ei nauttinut äänistä tai tuoksuista, tällaisissa kirjoituksissa kun voi oikukkaasti muuttaa mieltään, tälle tarinamme ukolle kelpasi kaikki missä vain siirryttiin vimmatulla vauhdilla asiasta toiseen. Viuh vauh seuraavaan juttuun! Lopulta puhuttiin, että hän pläräsi jopa autoja, mutta miten se muka voisi olla mahdollista?

(Räpä-räpä – satuilua, osa 5.)