Tähtivaeltaja - scifi - science fiction - tieteiskirjallisuus - sarjakuvat - leffat - kauhu - manga - anime

MIEKKOJA, MAGIAA JA MUSKELEITA
Eli Melkein Kaikki Mitä Aina Olet Halunnut Tietää Barbaarielokuvista, Mutta Et Ole Rohjennut Kysyä Petri Hiltuselta...

Nalle Virolainen

Barbaarielokuvat - tai miekka ja magia elokuvat - tuntuu olevan genrenä vielä hyvin suuressa määrin tutkimaton ja kartoittamaton alue. Kun päätin kirjoittaa aiheesta jutun olin aluksi siinä hyvässä uskossa, että olisi helppoa tehdä asiasta tyhjentävä ja kattava artikkeli. Mutta: sitä todellakin sopii luulla kaikenlaista, ja hyvin pian törmäsin siihen tosiseikkaan, ettei barbaarielokuvista ole olemassa kunnon kirjallista lähdemateriaalia - ei kirjoja, eikä edes artikkeleita. Kun myös itse elokuvien jäljittäminenkin osoittautui jossain määrin ongelmalliseksi jää tämä artikkeli väkisinkin hieman torsoksi. Sillä vaikka täydensin omissa kokoelmissani olevia barbaarielokuvia Petri Hiltusen laajemmista kokoelmista, jäi kuitenkin näkemättä uudestaan muutama elokuva, jonka olen nähnyt joskus aikojen alkuhämärissä ja sitten on varmasti olemassa myös suuri joukko alan elokuvia, joita ei ole saatavissa ja joista ei ole mitään kirjallista mainintaakaan olemassa. Niinpä tämä artikkeli ei näistä yksinkertaisista käytännön syistä pysty olemaan mikään yleispätevä barbaarielokuvien historia vaan kyseessä on pikemminkin jonkinlainen poikkileikkaus siitä, millaisia miekka ja magia elokuvia on olemassa, missä niiden viehätys mahdollisesti piilee ja mitä ovat niiden tyypillisimmät kliseet.
Heti ensimmäinen ongelma, johon näitä elokuvia tutkiessa törmää on se, miten barbaarielokuva oikeastaan pitäisi määritellä, sillä vaikka asettaisi tälle genrelle hyvin tiukat ja tarkat rajat, tulee lajityypin runsaan mielikuvituksellisuuden vuoksi väkisinkin vastaan rajatapauksia, joista pari on sisällytetty myös tähän artikkeliin kuuluviin elokuviin, mutta näistä myöhemmin lisää elokuvien yksityiskohtaisessa esittelyssä. Oikeastaan hyvin käytännöllisistä syistä olen rajannut barbaarielokuvan lajityyppinä seuraavasti: kyseessä on elokuva, joka tapahtuu ihmiskunnan kuvitteellisessa esiajassa tai vaihtoehtoisessa todellisuudessa ja pitää sisällään yhden tai useamman sankarin, joka luottaa miekkaansa tai muuhun aseeseensa taistelussa pahan voimia vastaan. Säännönmukaisesti barbaarielokuvat sisältävät myös joitain yliluonnollisia aineksia. Tämä määritelmä sulkee siis pois esimerkiksi vanhat Hercules-elokuvat, jotka toki ovat modernin barbaarielokuvan välittömiä edeltäjiä, mutta jotka kuitenkin ovat hieman eri asia, koska ne ovat sijoittuvinaan kreikkalaiseen historiaan eivätkä puhtaaseen fantasiamaailmaan. Tämä rajaus on tämän artikkelin kohdalla myös täysin käytännöllinen sikäli, että vanhoja Hercules-elokuvia on vielä vaikeampi saada käsiinsä kuin barbaarielokuvia ja toisaalta niistäkään ei juuri ole kirjallisia lähteitä olemassa. Lisäksi barbaarielokuvan määritelmään kuuluu itseoikeutetusti se, että elokuvan tulisi olla jollakin lailla henkistä sukua Robert E. Howardin Conanille ja tähän liittyville fantasiamaailmoille. Niinpä olen aivan henkilökohtaisena makuasiana jättänyt Willow:n käsittelemättä tässä artikkelissa, koska sen maailma muistuttaa enemmän tolkienilaista ihannoitua satumaailmaa kuin Howardin raakaa ja realistista fantasiaa.

Alku ja loppu

Olisi tietenkin jotenkin hienoa ja selkeää päästä sanomaan, että John Miliuksen Conan the Barbarian vuodelta 1982 aloitti barbaarielokuvien genren. Näin ei kuitenkaan ole asianlaita, vaan esimerkiksi tässä artikkelissa käsitellyistä elokuvista kaksi - Hawk the Slayer (1980) ja Archer and the Sorceress (1981) - ehtivät juuri ja juuri ajallisesti edeltämään ensimmäistä Conan-elokuvaa, ja Beastmaster ja Julma miekka on tehty Conanin kanssa samana vuonna. Puutteellisen lähdemateriaalin vuoksi on todella vaikea mennä sanomaan, kuinka erilaiset barbaarielokuvien kliseet ovat olemassa jo vanhoissa Hercules-elokuvissa ja miten paljon ja kuinka uutta ja elokuvassa ennen näkemätöntä aineistoa Conan sekä muut varhaiset barbaarielokuvat sisältävät. Varmaa on kuitenkin se, että Conan the Barbarian todella synnytti varsinaisen barbaarielokuvien rynnäkön, jolla tietenkin pyrittiin rahastamaan yhden suurelokuvan menestystä. Niinpä tämänkin artikkelin elokuvista suurin osa on tehty vain parin vuoden sisällä Miliuksen Conanin jälkeen ja tuoreinkin löytämäni barbaarielokuva on vuodelta 1987, jonka jälkeen koko lajityyppi tuntuu enemmän tai vähemmän kuihtuneen pois. Barbaarielokuva näyttäisi siis olleen 80-luvun ilmiö, joskaan en lainkaan ihmettelisi, jos lajityyppi vielä palaisi jonain päivänä uudella voimalla.

Viehätys

Oikein syvällä tasolla on tietysti hyvin vaikea mennä sanomaan, miksi jonkin tyyppiset tarinat viehättävät yleisöä ja jotkut asiat, kuten esimerkiksi syyt splatter-elokuvien suosioon ovat niin uusia, ettei meillä tunnu olevan vielä edes kielellisiä valmiuksia näin pimeiden ja salattujen halujen käsittelemiseen. Luojan kiitos barbaarielokuvien suhteen asia ei ole näin, vaan ainakin noin päällisin puolin on hyvin helppo sanoa, mikä niissä viehättää: barbaarielokuvathan ovat periaatteessa mitä parhainta toimintaviihdettä: on seikkailua, on jännitystä, on velhoja, demoneita ja muita mieltä kiehtovia olentoja. On kauhua, on väkivaltaa, on villi kaikkien sota kaikkia vastaan -tilanne parhaiden lännenleffojen malliin. On komeita lihaksekkaita barbaareita, jotka luovat katsojalle aidon ja voimakkaan isähahmon illuusion. On eksoottisia pukuja ja lavasteita ja kauniita ja hyvin puolialastomia naisia. Eli kaikki on siis oikein hyvin puolentoista tunnin unohdusta ja arkipäivästä pakoa varten. Se, että suurin osa barbaarielokuvista on niin huonosti ja liian pienellä rahalla tehtyjä, että ne eivät lähimainkaan lunasta antamiaan lupauksia, onkin jo sitten toinen juttu.

Kliseet

Eräs barbaarielokuville oikein rasittavan tyypillinen piirre on se, että elokuvat toistavat tiettyjä vakiokaavoja loputtomiin. Tietenkään tämä ei ole pelkästään tälle lajityypille ominainen puute, sillä ovathan esimerkiksi lännenelokuvat ja monet psykopaatti-splatterit usein rasittavan samankaltaisia. Barbaarielokuvissa tämä vaihtelu on kuitenkin jossain määrin vielä tavallista kapeampaa ja niinpä tuntuukin, että maailmassa ei olisi kuin yksi ainoa miekka ja magia-juoni, jota sitten vain vähän muunnellen vatkataan edes takaisin. Näitä vakiokaavoja soveltaen voisikin rakennella juonellisesti jonkinlaisen perusbarbaarielokuvan, jonka tarina kulkisi jotenkin seuraavaan tapaan:
Elokuvan alussa Barbaarin kotikylä tuhotaan Pahan Miehen toimesta. Sankarimme on tietenkin ainoa eloonjäänyt ja hän vannoo kostoa. Ihanteellisimmassa tapauksessa Barbaari on kylän tuhoutuessa vielä lapsi, jolloin hän saa kasvaa rankoissa olosuhteissa ja oppia selviytymään tilanteesta kuin tilanteesta. Joka tapauksessa sankarimme lähtee nyt vaeltamaan maailmalle ja etsimään Pahaa Miestä. Tällä matkalla hän kohtaa sekä luonnollisia että yliluonnollisia vaaroja ja tapaa uusia kumppaneita, joista sitten tulee hänen uskollisia taistelutovereitaan. Nämä ystävät voivat olla kaikkea ihmisistä kääpiöihin, haltijoihin tai eläimiin kuten Beastmasterissa. Viimein Barbaari saapuu valtakuntaan, jonka Kaunista Prinsessaa Paha Mies pitää vankinaan. Paha Mies on yleensä itse Velho tai sitten hänellä on Velho apurinaan. Erilaisten seikkailullisten käänteiden jälkeen Barbaari sitten surmaa Pahan Miehen, pelastaa Prinsessan ja poistuu auringonlaskuun lunastamatta itselleen tarjolla ollutta Valtakuntaa.
Jotta nämä barbaarielokuvien kliseisyydet tulisivat oikein selviksi, tein katsomieni kolmentoista elokuvan pohjalta pienen tilastollisen tutkimuksen, siitä kuinka monessa elokuvassa tietyt juonelliset piirteet esiintyivät. Tulokset näkyvät oheisesta taulukosta. Kauniin prinsessan tai muun vastaavassa asemassa olevan naisen pelastaminen on siis ilmiselvästi barbaarielokuvien pahin klisee ja kielii hieman näiden elokuvien konservatiivisista perusasetelmista, sillä vaikka joissakin barbaarielokuvissa esiintyy myös naistaistelijoita, on naisen perinteinen rooli miekka ja magia-genren tekijöiden mielestä yhä vieläkin olla avuton rassukka, joka tarvitsee rinnalleen vahvan miehen tueksi ja turvaksi. Moinen asetelma on tietenkin todella blääh ja henkilökohtaisesti olen aina kaivannut barbaarielokuviin lisää naistaistelijoita.
Toiseksi tavallisimmat teemat miekka ja magia-elokuvissa siis näyttäisivät olevan se vanha ja universaali kostaminen, joka jostain kumman syystä tuntuu olevan maailman oikeutetuin ja hyväksytyin motiivi sekä vaeltaminen paikasta toiseen, jonka merkityksen ymmärtää hyvin siltä kannalta, että vaeltaessaanhan barbaari juuri parhaiten törmää uusiin seikkailuihin ja vaaroihin. Hieman näissä elokuvissa kuitenkin ihmetyttää se, kuinka sankarit vaeltelevat pitkin korpia ja erämaita usein ainoina varusteinaan miekka ja lannevaate: luulisi näet, että ulkona yöpyessä saattaisi tulla tarpeettoman kylmä moisissa varusteissa tai pikemminkin niiden puutteessa. Myös ihmetyttää se, kuinka paljon barbaarit matkustavat kävellen ja on oikeastaan vaikea sanoa, onko tässä kyseessä jokin genreen liittyvä machoilu-pointti, vai onko hevosten hankkiminen ollut yksinkertaisesti liikaa elokuvien pienille budjeteille. Pienenä yllätyksenä minulle tuli se, että barbaari oli yläosattomissa vain noin puolessa tutkimistani elokuvista, kun aluksi tuntui, että tämä piirre on yksi lajityypin pahimpia kliseitä. Tosin on huomioitava se, että tässä oli olemassa muutama rajatapaus, jossa barbaarin käyttämä asuste oli niin paljastava, että oli hieman vaikea päätellä oliko mies ilman yläosaa vai ei. Tässä yhteydessä jäi myös hieman ihmettelemään moisten asusteiden tarkoitusta, sillä kun ne eivät ilmiselvästi anna suojaa taistelussa jää niiden ainoaksi funktioksi katsojan esteettiseen silmään vetoaminen, mikä taas on itse tarinan kannalta useimmiten hölmöä...mutta täytyyhän barbaarin toki näyttää barbaariselta.
Mielenkiintoinen näkökulma barbaarielokuviin on niiden asefetisismi, sillä peräti yhdeksässä tutkimistani elokuvista barbaarille annettiin jossain vaiheessa jokin erityinen miekka tai muu ase (kapa-niminen heittoase Beastmasterissa ja jousi ja nuolet Archer and Sorceressissa), joka sitten viime kädessä teki barbaarista sen voittamattoman taistelijan, joka hänestä oli koettelemusten kautta tullut. Tämä aseen luovutus edustanee siis näissä elokuvissa tietynlaista siirtymäriittiä, jossa sankarille annetaan vertauskuvallisesti hänen miehuutensa aseen toimiessa jonkinlaisena fallos-symbolina, mikä tietenkin alleviivaa niitä seksuaalisia virityksiä, joita barbaarielokuvat kätkevät pintansa alle. Tällaisen asefetisismin huomioon ottaen on kuitenkin outoa se, että barbaarielokuvien aseet ovat enimmäkseen kömpelön ja ruman näköisiä, mutta voisikin helposti ajatella, että niiden tarkoitus ei olekaan olla aidon ja toimivan näköisiä, vaan yksinkertaisesti riittävän isoja ja eksoottisia, jotta ne vetoaisivat katsojiin. Omasta mielestäni ainoastaan Beastmasterin kevyt hieman samurai tyylinen miekka oli ainoa näiden elokuvien aseista, joka näytti toimivalta ja käytännölliseltä. Tässä miekassa näytti myös olevan aito taottu terä, joka vertautui liiankin poikkeavasti niihin peltisiin tekeleisiin, joilla varsinkin huonommissa ja halvemmalla tehdyissä barbaarielokuvissa huidotaan. Kaikkein onnettomimman ja kömpelöimmän näköinen ase löytyi tietenkin Julmasta Miekasta, jonka kolmiteräinen lyömämiekka alitti kaikki uskottavuuden rajat mukamas toimivana aseena.
Kylän tuhoaminen elokuvan alkupuolella esiintyi noin puolessa tutkimistani elokuvista ja vakiinnutti sekin siis paikkansa barbaarielokuvien standardikliseenä. Muihin kliseisiin verrattuna kylän tuhoamisesta esiintyi pari hauskaa muunnelmaa: The Barbariansissa nimittäin tuhotaan kylän sijasta kiertävien sirkustaiteilijoiden vaunukaravaani, joka kuitenkin käytännössä on tämän heimon kylä, ja Hawk the Slayerissa kylän tuhoamista ei näytetä, vaan siitä ai-noastaan kerrotaan sanallisesti kertojan ollessa ainoa verilöylystä eloon jäänyt. Tästä huolimatta tilanne vastaa juonellisesti oi- keaa kylän polttamista ja todistaa elokuvan Pahan Miehen pahuutta, joten se käytännössä toimii samoin kuin jos kylän tuhoaminen olisi näytetty.
Harvinaisempia piirteitä, joita kuitenkin esiintyi useammissa kuin yhdessä barbaarielokuvissa olivat esimerkiksi koko maailman pelastaminen, joka esiintyi neljässä tutkituista elokuvista. Tämä tieto on sikäli harhauttava, että joka ainoassa barbaarielokuvassa pelastetaan jotakin joltakin pahalta, mutta näyttää siltä, että harvemmin sentään on kyseessä koko maailma. Demoneja, noitia ja velhoja esiintyi kohtuullisesti noin puolessa tutkimistani elokuvista ja mielenkiintoinen yksityiskohta oli se, että itämainen taistelun opettaja barbaarilla oli kolmessa elokuvassa, mikä heijastelee jonkinlaista lainailua kahden eri taisteluelokuvalajin välillä.

Macho bullshit

Loppujen lopuksi kaikkien barbaarielokuvien suurin klisee ja myös niiden keskeisin ja ainoa sanoma on niiden rajaton machoilu ja mieskunnon paisuttelu. Kunnon barbaari on iso ja lihaksekas taistelukone, jolla on iso kyr... anteeksi... miekka ja joka on kaikkien sodassa kaikkia vastaan se ikuinen voittaja johon haluamme niin mielellämme samaistua. Barbaari hehkuu ja pursuu sitä voimaa, jota toivoisimme itsellämme olevan, ja hän on myös vapaa ja itsenäinen kaikista maailman kahleista ainakin sen jälkeen kun hän on onnistunut nuo vangitsijansa ja kahlehtijansa surmaamaan yhdellä hurjalla miekaniskulla. Barbaarielokuvat toimivat siis taas kerran jonkinlaisena terapiasessiona elämän yleisen taistelun keskellä.
Kaikkein hauskinta on tietysti silloin kun barbaarielokuvien machoilut menevät todella yli ja päädytään tukevasti macho bullshitin alueelle. Tällöin miekka ja magia-genre helpoimmin paljastaa todelliset kasvonsa ja katsojalla on hirvittävän hauskaa. Miliuksen Conan joutuu ristiinnaulituksi ja kun korpikotkat alkavat lähennellä häntä, hän puree yhdeltä kaulan poikki. Tämä pikku temppu on tietenkin peräisin Howardin alkuperäistekstistä ja sinällään aivan vaikuttava, mutta kun Julmassa Miekassa ristiinnalittu sankari repii kätensä nauloista huolimatta irti, alkaa katsoja jo hieman hekotella. Kaikkein pahin macho bullshit löytyy kuitenkin The Barbariansista, jossa hirtettävät barbaariveljekset yksinkertaisesti katkaisevat hirttoköydet pullistamalla kaula- ja niskalihaksiaan. Niin se vaan on, että taidetta se ei ole, sisältöä tai kasvattavia sosiaalisia arvoja siinä ei ole ja se saattaa olla jopa läpeensä konservatiivista ja naista halventavaa, mutta kunnon macho bullshit on aina kovasti viihdyttävää ja sitä parhaat barbaarielokuvat tarjoilevat oikein urakalla.
Seuraavassa lyhyet esittelyt niistä barbaari elokuvista, jotka onnistuin saamaan tätä artikkelia varten käsiini. Olen sijoittanut elokuvat jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen, josta haluan kuitenkin muistuttaa sen verran, että en ole mitenkään vastuussa omista mielipiteistäni ja makuasiat ovat kuitenkin aina makuasioita.

Hyvät...

CONAN THE BARBARIAN (1982)
ohj. John Milius

Ensimmäinen Conan elokuva on tietenkin barbaarielokuvista tärkein jo siinä mielessä, että se - kuten sanottua - melkein synnytti koko genren suosion. Conan the Barbarian on merkittävä myös siksi, että se on tietyssä mielessä koko lajityypin ainoa oikea elokuva, eli elokuva, joka on yksinkertaisesti tehty niin hyvin, huolella ja riittävän isolla budjetilla, että se voi häpeilemättä haastaa kaksintaisteluun minkä tahansa muunlaisenkin elokuvan ja useimmissa tapauksissa vielä voittaa tuon taistelun. Conan the Barbarian on myös se barbaarielokuva, jonka suuri yleisö parhaiten tuntee, mikä tietenkin on täysin ansaittua elokuvan tason huomioon ottaen. Conan on objektiivisesti ottaen miekka ja magia-elokuvien mittapuu, jota vasten muut alan elokuvat vertautuvat ja säännönmukaisesti häviävät eli puolueettomasti katsoen ensimmäinen Conan on barbaarielokuva ylitse kaikkien muiden...ja sitten tulee se mutta...olen nimittäin ilmeisesti jotenkin henkilökohtaisesti luonnevikainen tai tunnevammainen, mutta jostain syystä en ole itse koskaan oikein pitänyt Miliuksen Conanista. Jotenkin Miliuksen näkemys on mielestäni ollut liiankin mahtipontinen ja paisutteleva ja jollain tavalla Miliuksen Conan ei vastaa Howardin Conania. Siinä missä alkuperäinen Conan on vapaa seikkailija, on Miliuksen Conan hieman liiankin yksiviivainen kostaja, jolta tuntuu puuttuvan jotakin Howardin Conanin villiydestä. Miliuksen paisutukset ovat mielestäni välillä jopa hölmöjä; tästä paras esimerkki on elokuvan alun jakso, jossa Conanin isä kertoo pojalleen siitä, kuinka mies ei voi luottaa muuta kuin miekkansa teräkseen ja sitten koko loppuelokuva keskittyy kumoamaan tätä teoriaa parittamalla Conanin yhteen kolmen erittäin uskollisen ja luotettavan ystävän kanssa. Samoin en ole koskaan pitänyt elokuvan alun jaksoista, joissa kuvataan Conanin nuoruutta. Eli: vaikka tiedän Conan the Barbarianin objektiivisesti ottaen loistavaksi elokuvaksi, se jotenkin ei vetoa minuun, mutta sellaista sattuu...

BEASTMASTER (1982)
ohj. Don Coscarelli

Jos nyt jatketaan vielä hetki aivan henkilökohtaisten mieltymysten linjalla, niin Don Coscarellin mainio Beastmaster on kaikista barbaarielokuvista suurin henkilökohtainen suosikkini. Jostain oudosta syystä tämä elokuva jaksaa viehättää yhä uudestaan ja uudestaan, enkä ole siihen monenkaan katsomiskerran jälkeen vielä kyllästynyt. Noin yleisestikin ottaen Beastmaster on barbaarielokuvaksi erittäin hyvä. Elokuvan ulkoinen puoli pukuineen ja lavasteineen on onnistunut, kuvaus kaunista, tarinakin kiinnostava ja juoni etenee sujuvasti. Mitään uusia merkittäviä käänteitä Beastmasterin kertomus ei tarjoa, vaan mukana on aimo annos vanhoja tuttuja kostoteemoja ja naisten pelastamisia, mutta Beastmasterissa tähän kaavaan on liitetty pieniä maukkaita lisäyksiä, jotka tekevät elokuvasta huomattavasti keskivertobarbaarielokuvaa kiinnostavamman. Niinpä Beastmaster tarjoaakin katsojilleen sopivina annoksina iljettäviä noitia, mystisiä lintuolentoja ja lasten uhraamista. Keskeisin seikka, joka luo Beastmasterista niin vetoavan, lienevät kuitenkin sen eläinhahmot: elokuvan barbaari on näet saanut syntyessään lahjan kommunikoida telepaattisesti eläinten kanssa ja lähtiessään kiertämään maailmaa tuhotusta kotikylästään (taas,taas,taas!) hän pian kerää kumppaneikseen haukan, kaksi pientä näätäeläintä ja kissapedon, joka tarkemmalla katselulla paljastuu mustaksi värjätyksi nuoreksi urosleijonaksi. Nämä eläimet luovat sitten loistavalla näyttelemisellään elokuvaan aivan uudenlaisen seikkailun tunnun, joka ainakin minuun eläinrakkaana ihmisenä vetosi voimakkaasti. Kun elokuvan pääosassa oleva Marc Singerkin on aivan sympaattinen roolissaan, on lopputulos katseltava ja nautittava barbaarielokuva.

WARRIOR AND THE SORCERESS (1984)
ohj. John Broderick

Kun katselin tätä artikkelia varten barbaarielokuvia oikein urakalla, alkoi niissä hyvin pian kyllästyttämään niiden kaavamaisuus ja juonirakenteiden samankaltaisuus. Kun sitten vastaan tuli barbaarielokuva, johon en aiemmin ollut tutustunut ja joka yllättäen rikkoi kaikki nämä kaavat, oli kokemus tietenkin vaikuttavampi kuin se muissa yhteyksissä olisi ehkä ollut. John Broderickin Warrior and the Sorceress on nimittäin niin erilainen barbaarielokuva kuin nyt ehkä on mahdollista olla poistumatta koko lajityypistä. Elokuvan tarina tapahtuu kylässä planeetalla, jolla on kaksi aurinkoa. Kylää pitää kauhun vallassa kaksi mahtimiestä, jotka taistelevat palkkasoturien avulla sen keskellä olevan kaivon omistusoikeudesta. Tämä kaivo on tietenkin ainoa vesilähde laajalla alueella. Eräänä päivänä kylään saapuu kuitenkin miekkamies, joka alkaa juonitella molempien mahtimiesten kukistamiseksi ja lopulta erilaisten käänteiden jälkeen tässä onnistuukin. Eli: kuulostiko tutulta? Aivan oikein, vanha kunnon Yojimbohan se siinä oli jälleen kerran uutena versiona. Ei ehkä aivan niin hyvänä toisintona kuin Fistful of Dollars oli, mutta joka tapauksessa Warrior and the Sorceress on hyvä erilainen barbaarielokuva ja minulle, joka en ole koskaan pitänyt tarinan omaperäisyyttä minään maailman tärkeimpänä kriteerinä, Broderickin elokuva oli kiinnostavaa katsottavaa. Lisäansiona elokuvassa on David Carradine, jonka kuluneet kasvot ja tiukka olemus luovat mainion kokeneen ja parkkiintuneen taistelijan hahmon, joka poikkeaa positiivisesti edukseen barbaarielokuvien normaalista nuoresta muskelimiessankarityypistä. Ylimääräisenä ja silmiä hivelevänä lisäpointtina tästä elokuvasta mainittakoon tanssikohtaus, jossa esiintyy aivan upea nelirintainen mutanttitanssijatar.

SWORD AND THE SORCERER (1982)
ohj. Albert Pyun

Julma Miekka nimellä täällä meillä Suomessa tunnettu Sword and the Sorcerer kuuluu myös ehdottomasti lajityyppinsä parhaimpiin. No, eihän se tietenkään mikään maailman paras elokuva ole, mutta se on kuitenkin kohtuullisen viihdyttävä paketti toimintaa ja juonitteluja, johon on runnottu sen verran paljon kiinnostavia aineksia, että katsojan mielenkiinto pysyy hereillä. Ja verrattuna niihin hirvittäviin elokuviin, jotka muodostavat barbaarigenren yleisen aluskasvillisuuden, on Julma Miekka todella loistavaa tavaraa. Elokuva sisältää myös runsaahkosti huumoria, mikä osaltaan nostaa sen jossain määrin lajityypin umpitotisen paahtamisen yläpuolelle, ja kun tarinaan on rakennettu mielenkiintoineen paha-vastaan-paha ja hyvä vastaan molempia pahoja asetelma, voi Julmaa Miekkaakin aivan lämpimästi suositella.

THE BARBARIANS (1987)
ohj. Ruggero Deodato

On myönnettävä, että tämän elokuvan liittäminen hyvien barbaarielokuvien joukkoon on eräänlainen vitsi, sillä tietyssä mielessä The Barbarians on jopa sietämättömän huono elokuva, ja tästä on tietenkin eräänlaisena laadun takeena ohjaaja Ruggero Deodato, joka parhaiten muistetaan iki-inhottavista kannibaalielokuvistaan. Eli: Barbarianissa on suurin piirtein maailman huonoin ja hölmöin juoni, joka jaksaa uudestaan ja uudestaan yllättää katsojansa epäloogisilla mutkillaan. Mutta: tämä puolestaan korvataan sillä, että elokuva tulvii kauniita lavasteita, naisia, pukuja, aseita ja koruja. Elokuvan päähenkilöinä olevat ragnikit kun ovat sirkustaiteilijoita ja komeljanttareita, niin puvustajalla on ollut täysi mahdollisuus päästää mieleikuvituksensa irti. Ja kun elokuvan pahatkin jätkät ovat oikein hyvän näköisiä, ei parempaa voi toivoa. Lisäksi The Barbariansissa on tajuttu se, että kun tästä nyt kuitenkin tulee huono elokuva, niin tehdään se sitten ainakin kieli poskella ja näin elokuvaan on saatu ahdettua paljon tahallista ja tahatonta huumoria. Tämän huumorin keskipisteessä on tietenkin pääosia esittävä kaksospari Barbarian Brothers eli Peter ja David Paul, jotka ovat koko lajityypin barbaarisimmat barbaarit olemalla kautta linjan täysin eläimellisiä ja myös t-y-h-m-i-ä. Eli tätäkin siis suositellaan.

HAWK THE SLAYER (1980)
ohj. Terry Marcel

Kuten jo aiemmin tuli todettua, on hieman vaikea määritellä, mikä oikeastaan on barbaarielokuvaa ja mikä. Jos oikein tiukasti lähdettäisiin raajamaan, pitäisi Hawk the Slayerkin rajata pois tästä artikkelista, sillä elokuva sisältää tiettyä tekijöitä, jotka erottavat sen muista alan tuotteista. Elokuvassa on nimittäin ensinnäkin kristittyjä, joka tuntuisi rajaavan sen johonkin historiallisesti määrättyyn aikaan ja paikkaan. Tätä ei elokuvassa kuitenkaan tehdä, vaan sen tapahtumat liikkuvat paikassa, joka voisi olla keskiajan Englanti, mutta jota ei koskaan nimetä, ja tämä illuusio loppujen lopuksi saattaa syntyä yksinkertaisesti siitä, että elokuva on brittiläistä tuotantoa. Tästä historiallisesta pistokkeesta huolimatta elokuva kuitenkin noudattelee hyvin pitkälti perinteisen miekka ja magia-tarinan muotoja ja tarjoilee katsojalleen mm. noidan, velhon, taikamiekan, kääpiön, jättiläisen ja haltijan, joten jos ei nyt olla aivan puhtaassa Howardin tyyppisessä esiajassa, niin Tolkienmaisia sävyjä Hawk the Slayerissä ainakin on runsaasti. Kun elokuva sitten on kohtuullisen hyvää työtä, siinä esiintyy monia hyviä brittinäyttelijöitä ja elokuvan ruumismääräkin on 106, on kyseessä aivan suositeltava alan elokuva.

Pahat...

RED SONJA (1985)
ohj. Richard Fleischer

Kaiketi noin aivan objektiivisesti ottaen Red Sonja pitäisi sijoittaa tässä listassa hieman ylemmäksi, koska onhan se kuitenkin elokuvallisilta ansioiltaan parempi tuotos kuin esimerkiksi edellä esitelty The Barbarians. Mutta mutta...jotenkin en vain pääse yli enkä ympäri siitä, että Red Sonja on hieman liian imelä kakkupala barbaarielokuvaksi. Toki on niin, että Gitte Nielsen on ihan näyttävä naistaistelijana, mutta silti hänestä puuttuu jokin sisäinen voima, joka tekisi uskottavaksi sen, että kyseessä todella on aito ja vaarallinen barbaarinainen. Ja toki on niin, että tässäkin elokuvassa on Arnold, mutta se ei kuitenkaan riitä pelastamaan filmin kokonaisuutta siltä haaksirikolta, jonka ontuva juoni lopulta aiheuttaa. Elokuvan positiiviselle puolelle voidaan ilman muuta laskea hyvät puvut ja komeat lavasteet, sekä jo Miliuksen Conanista tuttu Sandahl Bergman, joka tässä on todella vaikuttavan näköinen pahana noita-kuningattarena. Myös elokuvan omahyväinen pikkuprinssi kuuliaisine palvelijoineen on hyvä perusoivallus, joka kuitenkin sitten tärvätään kuten muutkin elokuvan kantavat ideat. Ja vaikka Gitten ja Arnoldin lemmekkäät esileikki-kaksintaistelut tuntuisivat kerrottuna hauskalta vitsiltä, tuhotaan nekin tässä elokuvassa ottamalla asia vakavasti...käsittämätöntä...

CONAN THE DESTROYER (1984)
ohj. Richard Fleischer

Vuotta ennen Red Sonjan raiskaamista Richard Fleischer oli ehtinyt tehdä saman tempun Conanille ohjaamalla surkean ja vauhdittoman jatko-osan Miliuksen klassikolle, joka on kaikinpuolin Red Sonjaakin huonompi teos. Ja syy tähän on ennenkaikkea se, että Fleischerin tulkinnassa Conanilta puuttuu kaikki se sisäinen voima, joka tekee Howardin novelleissa hahmosta niin uskottavan. Fleischer on onnistunut leikkaamaan Conanilta munat pois ja lopputulos on kaameaa teennäisyydessä rypemistä. Lisäksi elokuva on muutenkin melko kökköä tekoa kohtuullisen suuresta budjetistaan huolimatta: erikoistehosteiden taso vaihtelee täysin käsittämättömästi hyvästä todella surkeaan jonkinlaisen antikliimaksin ollessa Conanin ja kumppaneiden todella feikin näköinen venematka järven keskellä olevaan velhon linnaan. Kun elokuvan pelastettava prinsessakin on todella oksettava sakkoliha, jää filmin parhaaksi anniksi Grace Jonesin naistaistelija, joka on aivan upea hahmo, sillä Grace Jones osaa muistuttaa aivan ihanasti eloon herännyttä afrikkalaista veistosta. Mutta muuten turpiin tälle elokuvalle.

ARCHER AND THE SORCERESS (1981)
ohj. Nick Corea

Nick Corean Archer and the Sorceress, joka tunnetaan myös nimellä Archer - Fugitive from the Empire, on itse asiassa hyvin lyhytikäiseksi jääneen tv-sarjan pilottijakso, joka tietenkin on elokuvana torso sikäli, että sen loppuratkaisu jätetään täysin auki ja näin katsoja tuntee nähneensä turhaa vaivaa tämän elokuvan katsottuaan. Tuotoksena Archer on melko keskinkertainen ja tasapaksu sisältäen sen verran tasapäisesti hyvää ja huonoa, että lopputulos jää melkoisen harmaaksi massaksi. Plussan puolelle voitanee laskea jotkut hyvät maskit ja tehosteet elokuvan käärmemiesten ollessa erittäin hyvännäköisiä. Myös elokuvan alun juonittelut ja valtapelit ovat mielenkiintoisia ja selittävät hyvin sen miksi päähenkilö joutuu lähtemään etsikkomatkalleen. Muuten Archerissa kuitenkin näkyy kautta linjan liian pieni budjetti, näyttelijöiden huonous tai innon puute ja niinpä lopputulos jääkin vaisuksi ja alamittaiseksi. Eli Archer on jo sellainen tuotos, jota suosittelen vain alan vannoutuneille harrastajille.

PRISONERS OF THE LOST UNIVERSE (1983) ohj. Terry Marcel

Tämä alunperin tv:lle tehty elokuva on mielenkiintoinen tapaus sikäli, että sen sijoittaminen barbaarielokuvien genreen on jälleen hieman kyseenalaista: elokuva nimittäin alkaa tieteistarinana ja sen päähenkilöt siirtyvät erakkotiedemiehen kehittämän vempaimen avulla toiseen ulottuvuuteen. Täällä he kuitenkin kohtaavat fantasiamaailman, joka hyvin läheisesti muistuttaa perinteistä miekka ja magia-tarinoiden maailmaa jättiläisineen, vihreine miehineen ja muine outoine olentoineen. Tähän perinnemaailmaan tuo kuitenkin muutosta tuo tarinan eksentrinen tiedemies, joka auttaa paikallista tyrannia tekemällä tälle ruutia ja ampuma-aseita. Eli kyseessä on tieteis- ja barbaarielokuvan risteytys, jossa barbaari on ruutupaitaan ja farkkuihin pukeutunut sähkömies nykypäivän Los Angelesista. Ja jotta miekkailua ei jäisi puuttuumaan, on sähkömiehemme hyvä kendossa. Elokuvana Prisoners of the Lost Universe on kehno ja ponneton, mutta paatunut fantasiamaailmojen ystävä onnistuu kuitenkin siitä jonkinlaisia väristyksiä irti puristamaan jos oikein kovasti yrittää.

Ja rumat...

ATOR THE INVINCIBLE (1984)
ohj. David Hills

Kun tarpeeksi pitkään perehtyy barbaarielokuviin, alkaa huomata tietyn säännönmukaisuuden siinä, että mitä huonompi elokuva, sitä rumempi barbaari. Tämä sääntö on ehtinyt tässä listassa päteä jo pariin edellä mainittuun elokuvaan, mutta kun filmit huononevat ja huononevat, tulee lopulta vastaan Miles O'Keeffe, joka on maailman inhottavimmin naisellinen ja neitimäinen muskelinäyttelijä... ja ups siinä tuli jälleen väärä sana, sillä vanha lima Miles ei todellakaan näyttele vaan vain yksinkertaisesti ON elokuvissa. Ator the Invincible on Ator elokuvista järjestyksessä toinen ja se on jo kaikin puolin täysi ja klassinen kalkkuna. Elokuvan juoni on hölmö ja naurettava, sen tehosteet ovat surkeita mukaan lukien se jättiläiskäärme, jota vastaan Ator filmin loppupuolella taistelee. Ja kaiken huippu on loppukohtauksen riippuliidin, jonka Ator käy vuorella rakentamassa: kyseessä kun on täysin moderni ilmailulaite, johon on vain verhoksi kierretty muutama onneton punos ja köynnöksen pätkä. Kun elokuvan loppuhuipennukseksi vielä paljastuu, että se primiitivisen maailman ensimmäisen tiedemiehen tekemä keksintö, josta tarinan kuluessa on taisteltu, on itse asiassa ydinase, on selvää, että Ator the Invincible kuuluu itseoikeutetusti maailman huonoimpien ja hölmöimpien elokuvien kastiin.

IRON WARRIOR (1987)
ohj. Al Bradley

Ei apua...ei enää!!! Taas Ator!!! Ilman että siitä edes varoitettaisiin elokuvan nimessä. Mitä petosta! Argh! Ja vieläpä huonompana kuin ennen, mutta sillä tavalla huonona, ettei se ole enää edes hauskaa kuten Ator the Invinciblessä, vaan että kyseessä on yksinomaan puuduttava, rasittava ja suorastaan katsojan tappava sekasotku, jossa jumalattaret järjestelevät käsittämättömän epäloogisesti ihmismaailman asioita ja Ator taistelee pahaksi heittäytynyttä kaksoisvel-jeään vastaan. Klise toistaa klisettä tässä elokuvassa niin pahasti, että kun Atorin veli ilmaantuu kuvaan pääkallonaamari kasvoillaan, voi katsoja heti arvata, että kun Ator lopussa surmaa vastustajansa ja irrottaa kallonaamion, hän löytää alta omat kasvonsa. Tämän jälkeen elokuvan loppu onkin sitten maailman käsittämättömintä antikliimaksia ja lopulta katsoja vain toivoo, että Godzilla vaihtaisi genreä ja tuli iloisen viattomasti tallaamaan alleen niin Miles O'Keeffen kuin koko muunkin elokuvan lavasteineen päivineen.

THE INVINCIBLE BARBARIAN
ohj. Frank Shannon

Ja sitten kasan pohjalle todella ylimaallisen huonous-surkeuden pariin. The Invincible Barbarian on niin kammottava elokuva, että elokuvaa katsoessani tekemäni muistiinpanotkin kuuluvat seuraavasti: "tappakaa kertoja! fucking shit! shitting fuck! Excalibur! fuck fuck fuck!" Eli suomennettuna The Invincible Barbarian alkaa käsittämättömällä jorinalla maailman synnystä, jota on kuvitettu feikeillä arkisto-avaruus-kuvilla ja dinosaurusten ja lentoliskojen taisteluilla, jotka näyttävät siltä, kuin ne olisi varastettu Ray Harryhausenin roskakorista. Kertoja jahkaa ja jahkaa kummallisista aikakausista ja luo elämän kehittymiselle esihistorian, joka ei pidä yhtä edes minkään epätieteellisen saati sitten tieteellisen kosmogonian kanssa. Jo tämän alkujakson aikana pasifistinenkin katsoja päätyy siihen lopputulokseen, että elokuvan kertojaa pitäisi hieman lyhentää kaulan kohdalta. Dinosaurusten jälkeen siirrytään sopivasti kylän tuhoamiseen... lajityyppinsä huonoimpaan sellaiseen tietysti ja elokuvan niin sanottu juoni potkitaan jotenkuten käyntiin. Tästä juonesta ei voi sanoa muuta Tri Spockin sanoin, että 'highly illogical, captain' ja kaikki juonen typeryydet saavat katsojan yksinkertaisesti katsojan hakkaamaan itseään olutpullolla päähän ja miettimään, että miksi oikein katson tällaista. Tarinan kuluessa plösö barbaarimme taistelee vahingossa ja vastoin luonnonlakeja syntyneen kaksoisveljensä kanssa siitä, kumpi heistä on oikea Zukan the Invincible ja kun veli puolihuolimattomasti teilataan pahojen jätkien toimesta, oikea Zukan yrittää kostaa isänsä ja äitinsä surmaajille ja kylänsä tuhoajille. Ensimmäisessä kostoyrityksessä Zukan yrittää yksinkertaisesti jaaritella pahan barbaaripäällikön, joka on tietenkin hänen oikea isänsä, hengiltä, mutta retoriikka pettää Zukanin saatua nuolen selkäänsä ja niinpä elokuva jatkuu vielä toiset neljäkymmentä minuuttia. Jossain välissä naispuolinen barbaarit, Kuniat, jotka ovat kasvattaneet Zukanin, tuovat kyläänsä nuoria erittäin alastomia naisia lisääntymistä varten ja Zukan tietysti rakastuu yhteen tytöistä. Katsojalle jää täysin epäselväksi se, miksi kuolemattomien Kunioiden ylipäätään pitää lisääntyä ja miten parittamalla tavallisia kuolevaisia miehiä ja naisia saadaan aikaan kuolemattomia ihmisiä. Zukan saa rakkautensa tähden heimon parista niin sanotusti kenkää... tai sandaalia...mutta uskaltamalla taistella asiansa puolesta voittaa kuitenkin naisensa itselleen joidenkin erittäin epäloogisten Kunioiden lakien tulkitsemiseen liittyvien käänteiden jälkeen. Lopussa Zukan, joka ei ole elokuvan pääosan aikana onnistunut tappamaan vihollista ellei hän ole päässyt yllättämään vastustajaansa takaapäin, saa Kunioiden auttaessa kostettua oikealle isälleen ja viimeiseksi kertoja vielä hieman jaarittelee lisää ja paljastaa, että Kunioiden Zukanille lahjoittama miekka onkin itse Excalibur. Eli siis: fuck fuck fuck! Tämän elokuvan katsottuaan ymmärtää taas kerran, miksi Twin Peaksin pölkkyrouva pitää halkoa lemmikkinään: onhan halonpätkä näet todella eloisa ja vekkuli olento verrattuna Zukan the Invincibleen. Eli lopullinen suositus: alatte kyllä inhoamaan ja vihaamaan minua ja itseänne, mutta katsokaa silti The Invincible Barbarian; on se vaan niin huono.
Ja kadonneet...

Kuten jo sanottu, tämä artikkeli ei ole mikään täydellinen katsaus barbaarielokuviin vaan ainoastaan läpileikkaus aiheesta niiden elokuvien pohjalta, jotka onnistuin saamaan käsiini. Niinpä en ole edellä olevaan listaan ottanut mukaan esimerkiksi sellaisia barbaarielokuvia, jotka ole joskus kauan sitten nähnyt, mutta jotka jo nykyisin ovat poistuneet videolevityksestä tai ovat muuten saamattomissa. Näistä elokuvista tärkein lienee Matt Cimberin ohjaama Hundra (1984), joka on muistikuvieni mukaan sangen hauska ja humoristinen tuotos, jossa pääosissa oleva naisbarbaari etsii maailmalta sopivia miehiä elokuvan-alussa-tuhotun-kylän henkiinherättämiseksi. Tarinaan on upotettu roimasti ronskia miesten ivaamista ja myös hauskoja pieniä parodiointeja koko lajityypistä. Edellisessä vertailussa Hundra olisi selvästi sijoittunut pinon kärkipäähän. Toinen alan perusteos, jota en enää onnistunut saamaan käsiini, on ensimmäinen Ator-elokuva, Ator the Fighting Eagle. Alan perusteoksella tarkoitan tässä vain sitä, että se oli ensimmäinen näistä ikikammottavista Ator-leffoista, joskin muistikuvani mukaan kylläkin kahta seuraajaansa jossain määrin parempi. Aikoinaan muistan nähneeni myös elokuvan, joka totteli suomalaista nimeä Tulen valtaistuin ja joka oli tasoltaan verrannollinen suoraan ja selvästi The Invincible Barbarianiin, joten jos moinen elokuva vielä jostain kävelee vastaan, ei sen suhteen kannata vaivautua.

Lopuksi

Jonkinlaisena yhteenvetona voisi kai sanoa, että barbaarielokuva on genre siinä missä muutkin genret sisältäen sekä hyviä, että huonoja elokuvia. Koska barbaarielokuvan tuotannolliset vaatimukset kuitenkin ovat suuret ja rahaa, lavasteita, erikoistehosteita, pukuja jne. tarvitaan paljon, on onnistuneen ja vakuuttavan miekka ja magia-elokuvan tekeminen vaativaa puuhaa, ja suuremmallakin budjetilla tulos helposti epäonnistuu, mistä esim. kakkos Conan on hyvä esimerkki. Kun sitten vielä muistetaan, että barbaarielokuvia on tehty todella pienillä rahoilla, ei ole mikään ihme, että niin suuri osa lajityypin elokuvista on huonoja. Eli on kuitenkin todennäköisempää törmätä huonoon kuin hyvään barbaarielokuvaan. Mutta oli miten oli, kun on kerran saanut barbaarikärpäsen pureman, ei voi jättää katsomatta edes genren pahimpia pohjamutia....se on ollut minunkin kohtaloni ja levittääkseni tätä vitsausta suosittelen lämpimästi barbaarielokuviin tutustumista aivan kaikille.

Nalle Virolainen

Julkaistu alunperin Tähtivaeltaja 1/92:ssa.