Kekkonen sai tarpeekseen Suomen natseista – 1977 Supolle lähti tuima kirje: ”Mikä tämä tanssi Siitoimen ympärillä on?”

Onko naisten autoilukiinnostus fasistien juoni? Tämä kysymys nousi 1940-luvulla Valtiollisen poliisin (Valpo) etsivän huulille, kun hän huomasi jyväskyläläisessä autokoulussa olevan runsaasti naisoppilaita.

Päättelyketju jää hieman hämäräksi, mutta etsivän mielestä asiaa oli syytä tutkia. Mikäli muissa kaupungeissa naisten autoilukiinnostus oli vastaava luokkaa, oli ”syytä olettaa, että kysymyksessä on organisoitu toiminta joltakin taholta, määrätyssä tarkoituksessa”.

Tämä kuvaa kommunistien hallussa olleen punaisen Valpon toimintaa 1945–1948, jolloin fasistista toimintaa nähtiin kaikkialla missä rasahti. Syytäkin toisaalta oli, sillä tuohon aikaan äärivasemmiston lehtien toimitukset olivat yhtenään kaikenlaisten tuhotöiden ja sabotaasin kohteina.

Esimerkki on poimittu yhteiskuntatieteiden tohtorin Tommi Kotosen tuoreesta kirjasta Politiikan juoksuhaudat, joka kertoo äärioikeistolaisista liikkeistä kylmän sodan aikana.

Hysteriasta huolettomuuteen

Äärimmäisen – suokaa anteeksi adjektiivi – mielenkiintoisen kirjasta tekee sen lähdeaineisto. Teos hyödyntää Suojelupoliisin kokoamia tietoja äärioikeistosta, ja näin ollen kirja kuvaa etenkin sitä, millä tavoin menneinä vuosikymmeninä poliisissa ja valtionjohdossa suhtauduttiin äärioikeiston uhkaan.

Se on ollut liikettä laidasta toiseen. Siinä missä intomielisenä natsijahtiin lähtenyt punainen Valpo kokosi tietoja tuhansittain, sen seuraaja Suojelupoliisi (Supo) suhtautui äärioikeistoon pitkään huolettomasti ja huolehtivastikin.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen

Supon pääkohteena olivat pitkään vallankumoukselliset kommunistit ja äärivasemmisto, ja äärioikeiston liikehdintä nähtiin harmittomana, jopa yhteiskuntajärjestystä tukevana toimintana.

Kotonen katsoo, että silloin kun äärioikeisto jätti avoimen neuvostovastaisuuden vähemmälle ja piti natsi- tai fasismisympatiat piilossa, se sai toimia melko rauhassa.

Pekka Siitoin marssi otsikoihin

Käänne tapahtui 1970-luvulla. Kirjan perusteella tähän vaikutti paitsi äärioikeiston aktivoituminen Ruotsissa, eritoten kaksi henkilöä: 1970-luvun alussa Suojelupoliisin päälliköksi nimitetty Arvo Pentti ja – ironista kyllä – ”valtakunnanjohtaja” Pekka Siitoin.

Myöhemmin KGB:n agentiksikin epäilty Arvo Pentti oli Mannerheim-ristin ritari ja keskustalaispoliitikko. Vasta hänen aikanaan Supo alkoi kerätä järjestelmällisesti henkilötietoja äärioikeiston toimijoista, ja 1970-luvun loppuun mennessä tietoja löytyi runsaasta sadasta henkilöstä.

Pentti linjasi, että Suojelupoliisin on ”valvottava kaikkea toimintaa, mikä kohdistuu laillista valtiovaltaa vastaan”.

Siitoin puolestaan oli pääorganisaattorina silloin, kun äärioikeisto kirjaimellisesti marssi otsikoihin 1970-luvun puolivälissä.

Hänen ryhmittymänsä järjesti äärioikeistolaisen vappumarssin Turun keskustan halki 1976, ja marssijoiden iskulauseet päätyivät iltapäivälehtien otsikoihin:

”Työttömät keskitysleirille”, ”Rotujen sekoittuminen erittäin paha asia”,”Lakko-oikeus on kiellettävä”.

”Höperehtiminen loppuu itsestään”

Nyt kun Siitoin on kutistunut lähinnä kulttimaiseksi Fingerpori-strippien vakiohahmoksi, voi olla vaikea muistaa miten näkyvä hahmo hän aikoinaan oli.

Sisäasiainministeri Eino Uusitalo sai siinä määrin Siitoimen toiminnan lopettamista vaativia kirjeitä, että hän päätti laatia Siitoimesta laajan selvityksen presidentti Urho Kekkoselle. Uusitalo pyysi Kekkosta harkitsemaan Siitoimen fasistisen toiminnan lakkauttamista, mutta uumoili sen vaativan lainmuutosta. Kekkonen vastasi:

”Voi olla, että muutaman mielipuolen vuoksi on vielä pakko ryhtyä toimenpiteisiin hänen järjestönsä lakkauttamiseksi. Mutta asiassa ei ole syytä hoppuilla. Voi olla, että Siitoisen [sic] höperehtiminen loppuu itsestään. Mutta voi olla, että se jatkuu, jolloin jo ulkomaiden vuoksi asiaan on puututtava. Mutta älä kiirehdi."

Huolena Suomi-kuva

Ääni Kekkosen kellossa muuttui pian sen jälkeen, kun Vaasan Skdl:n nuorisopiirin toimistoon lähetettiin kirjepommi syyskuussa 1977. Pommi ei räjähtänyt, sillä kirjeen avannut osasi olla varuillaan – samasta osoitteesta oli kuitenkin tullut aiemminkin kryptisillä iskulauseilla varustettua postia (”Juutalainen lentää – hah!”). Myöhemmin selvisi, että asialla oli Siitoimen luottomies.

Nyt Kekkonen vaati Suojelupoliisilta toimia.

”Mikä tämä tanssi Siitoimen ympärillä on??” tiukkasi Kekkonen kirjeessään Arvo Pentille.

Kekkonen oli erityisen huolissaan Suomi-kuvasta. Hän piti Siitointa yhä ”vaarattomana hulluna”, mutta Siitoimen esiintymiset ”hakaristimerkeissä” tuottivat päänvaivaa.

”Ulkolaiset sanovat meistä varmaan, että fascistipuolue on sallittu”, Kekkonen tuskaili.

Kun Siitoin oli passitettu linnaan ja hänen järjestönsä lakkautettu Pariisin rauhansopimuksen nojalla, Kekkonen rauhoittui. Hän katsoi ”fasistisen aineksen” julkisen toiminnan olevan jopa hyvästä.

”Jos tämäntapainen kiihkoon ja kaunaan perustuva liikehtiminen pakotetaan maan alle, niin se on tuollainen epämääräinen voima jonka vahvuudesta ja merkityksestä ei päästä helposti selville.”Lähteet: Tommi Kotonen: Politiikan juoksuhaudat – Äärioikeistoliikkeet Suomessa kylmän sodan aikana (Atena 2018); Ilta-Sanomien ja Helsingin Sanomien arkisto